maanantai 20. lokakuuta 2014

Kun lapsi nukkuu


Alkaa äidin tai vanhempien aika. Mitä meillä silloin tapahtuu?

Päikkäreiden aikaan kotona ollaan yleensä vain minä ja Tomas.
Tomas nukkuu noin tunnin pituiset päiväunet ja siinä ajassa yritän ehtiä touhuta mahdollisimman paljon kaikkia kodinhoidollisia juttuja. Mä haluan mielummin hereillä oloaikana käyttää sen aikani poikani kanssa touhuamiseen, ulkoiluun ja muuhun kivaan, kuin siihen että sanoinsin "Oota, äiti tekee vielä tän ja tulee sit", vaikka tuohonkin lausahdukseen huomaan havahtuvani usein.

Tomas nukahtaa huonosti päkkäreille, mutta nukkuu öisinkin niin vähän, että neuvolasta kehotettiin jatkamaan päikkäreitä vielä. Nukahtaminen vaatii pojalla oman aikansa ja päikkäriaikaan menen aina viereen.

Kunhan hiljainen tuhina valtaa huoneen, tämä mutsi saa nousta ylös.
Ensimmäisenä haen lasin vettä, rysähdän sohvalle ja katson ympärilleni, että mistä aloittaisin. Tsekkaan tietokoneen työpöydän muistilaput tehtävistä jutuista, kurkkaan kännykällä facebookin, blogin ja instagramin.


Siivoilen olkkaria ja keittiötä, koska kaaos on vallannut ne. Polkutraktorikin on vienut olohuoneen pöydän paikan. Otan pyykit pois kuivumasta, vien kaappeihin ja laitan märät pyykit kuivumaan. Samalla saatan puhua puhelimessa ystävän kanssa.

Tyhjennän ja täytän astianpesukoneen. Vilkuilen kelloa. Teen siis samoja juttuja kuin muutkin.

Alan pohtimaan loppupäivän touhuja, valmistelen välipalaa ja kiroan mielessäni täyttä roskakoria. Heitän toisen koneen pyykkiä kuivumaan, istahdan tietokoneen eteen ja juuri kun saan läpän auki, tepsuttaa vasta herännyt Tomas luokseni.

Illalla käytän aikaani kirjoittamiseen, kuvien tsekkaamiseen ja pienentämiseen, sekä silloin on minun ja T:n yhteinen aika, joten rentoudutaan milloin mitenkin.

Mitä te teette kun lapsi nukkuu?

perjantai 17. lokakuuta 2014

Pienet lauseet


Pienimmät lauseet tekevät ihmeitä, ne jotka tulevat ihan puskista. Ihan odottamatta.

Tarkkaavainen tuijotus suoraan silmiin, veikeä pikku hymy ja sanat "Rakastaa äitiä" .
Sydän suli ja silmäkulma kostui.
Äitikin rakastaa sinua.


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Hissuttelua blogin kanssa

Olen pitkään jo "hissutellut" blogin kanssa, jo kohta pian vuoden. Tämä alkoi siitä kun muutimme tänne landelle. Täällä kaikki tuntee - tai ainakin tietää toisensa ja on ollut jotenkin vaikeata kirjoittaa. Tämä kylä on sellainen perinteinen huhumylly, ihana kylä, sitä en kiellä, mutta on pienissä kylissä huonotkin puolensa. Milloin ollaan erottu, milloin meillä on oikeasti kourallinen lapsia, milloin olemme ostaneet uuden auton, talon tai tontin. Nyt kun pian täällä ollaan taas vuosi asuttu, olen alkanut taas olemaan välittämättä.



Jatkossa aion blogissani olla niin onnellinen kuin kirjoittaessa tuntuu ja toivon, että ne onnen läikähdykset tavoittavat myös teidät. Aion myös purnata ja valittaa kun siltä tuntuu. Tämä tulee tapahtumaan varmasti ainakin kerran kuukaudessa viikossa, silloin kuin kaikki on pepusta ja mieskin tekee pitkää duuniviikkoa päivää. 


Mä en ole uskaltanut iloita tai jakaa murheitani, jotka molemmat tuntuvat helpottavalta. Kirjoittaminen on se mun juttu. Blogi on ollut aina mulle yksi henkireikä ystävien ohella. Joten miksi en sitä sellaisena jatkaisi edelleen. Mä on tiedostanut että pystyisin parempaan silloinkin, kun olen himmaillut kirjoittelun kanssa, mutta siihen tulee toivottavasti muutos. Pikkuhiljaa voin taas opetella avaamaan itsestäni enemmän.

Ei meillä on täydellistä kotia, meillä on välillä kovastikkin uhmaava taapero, välillä kovastikkin väsyneet vanhemmat ja kotona välillä mieltään osoittava koira = matolle kuseva koira. Meillä on myös kodilta tuntuva koti, ihana isimies, aktiivinen äiti ja täydellinen, jopa rauhallinen lapsi, sekä koira joka tietää paikkansa.

Meidän elämämme on niin tavallista kuin voi olla ja se tässä on parasta. Arjesta voi tehdä juhlaa ja kokemuksia on kiva jakaa. Jatketaan siis vähän avoimemmin jatkossa.



tiistai 14. lokakuuta 2014

Pimeän pelko

Muistan itse lapsena pelänneeni pimeää, en tiedä syytä siihen, mutta ehkä se oli se epävarmuus, kun ei voi varmasti nähdä mitä siellä huoneen pimeimmässä nurkassa tapahtuu. Olin lapsi jolle on siunattu vähän turhan lennokans mielikuvitus, nykyään olen aikuinen jonka mielikuvitus on samanlainen kuin lapsena.


Olemme Tomaksen isän kanssa kiinnittäneet viime viikkoina huomiota Tomaksen käytökseen iltaisin. Poikaa ei meinaa saada millään nukkumaan vaikka selkeästi väsymys painaa. Jos pojan saakin vietyä sänkyyn ei valoja saa sammuttaa. Kuitenkin täydessä valaistuksessa poika ei myöskään saa nukahdettua. Ei myöskään riitä, että oven yläpuolella olevasta ikkunasta tulee valoa.
Poika on nukkumaan laitettaessa väsynyt, ei siis liian virkeä tai yliväsynyt. Kaikella järjellä unen pitäisi tulla.

Mietimmekin, että tässä taitaa olla jonkinnäköistä pimeän pelkoa taustalla. Vai tuleeko muille mieleen jotain muuta?

"Lamppu ei pois, eeeeiii pois!" Kuuluu iltaisin.
Meillä oli yhdessä vaiheessa Tomaksella sellainen ikean seinälle kiinnitettävä tähtilamppu. Hävitettiin se kuitenkin jonnekkin jo. Mietinkin, että pitäisi varmaan hankkia jostain jalallinen yövalo tai pöytälamppu tuonne hyllyyn.

Suositukset hyvistä yövaloista otetaan vastaan, saisi olla kuitenkin niin himmeä, ettei häiritse nukahtamista.