maanantai 19. syyskuuta 2016

Ämmä-korvike-mutsi

Imetys on asia joka jakaa mieelipiteitä ja muuttaa mielipiteitä. On niin paljon mielipiteitä kuin ihmisiäkin. Itse ennen Tomaksen syntymää olin ihan ulapalla koko aiheesta - näin jälkeenpäin ajatellen. Tomaksen kanssa imetys takkusi jonkun verran ja lopulta loppuikin kohtuu nopeasti. Siksi pohdin raskaana ollessani paljon imetystä ja sitä miten vähän tietoa mulla aiheesta oli silloin kun imetin Tomasta ja kuinka Tomaksen aikaan olisin halunnut imettää pidempään. Näin jälkeen päin ajateltuna ehkä olisin siihen pystynytkin jos kaikki tällä hetkellä mun päästäni löytyvä tieto olisi mulla jo silloin ollut.


No mites nyt sitten tällä kerralla?
Tällä hetkellä Kiia on osittaisimetyksellä. Hän syö pääsääntöisesti ämmää rinnasta, välillä pumpattua ämmää ja välillä ihan korviketta pullosta. Oon siis ämmä-korvike-mutsi.
Korviketta/ämmää pullosta menee yleensä jos ollaan kaupassa/reissussa jossa justhetinyt ei pääse imettämäään. Sillä neidille iskee sekunnissa täysin varoittamatta kiljuva nälkä ja silloin saa olla ruokaa tarjolla heti eikä hetkenpäästä. Toki mä olen imettänyt vaikka ja missä kaupassa, puistossa, päiväkodinpihassa, metsässä, lenkkeillessä, tienreunassa, autossa, huoltsikalla, vessassa, suihkussa, saunassa, pukuhuoneessa, lenkkipolulla, itseasiassa vähän joka puolella.
Kuitenkin jos ympärillä on kova hälinä(esim. Hoplopissa) ei Kiia jaksa keskittyä(?) rinnan syömiseen, jolloin sitten lopulta päädytäänkin aina pulloon.

Sopivan korvikkeen löytymisen kanssa kylläkin on ollut haasteita ja sitä oikeaa etsitään vielä.  Mä olen tässä vaiheessa jo päässyt imetyksen kanssa pidemmälle mitä odotin ja koska meillä ei ole tällä hetkellä suunnitelmissa kolmatta lasta on mulle jotenkin älyttömän tärkeää saada homma toimimaan ilman mitään suurempia stressejä.

Rennon letkeästi on siis menty, mahdollisimman vähällä stressillä tässäkin asiassa. Imetyskoruista on ollut hyötyä ja niitä ollaankin tehty yhdessä Tomaksen kanssa jo monia.

Psst. Mistä löytyy kivoimmat imetyspaidat?

tiistai 30. elokuuta 2016

Kuulumisiamme

Niin monta aloitettua blogitekstiä ja niin vähän sanoja. Paljon tyhjää ja valkoista. En ole ollut varma palaanko kirjoittamaan enää lainkaan, mutta nyt kun sain koneen syliin, molemmat lapset nukkuvat päikkäreitä ja itsellä särkee päätä tuntuukin kuitenkin ihan hyvältä kirjoittaa taas, ihan vaikka vaan liibalaabaa, mutta kuitenkin kirjoittaa

Olen selkeästi kaivannut kirjoittamista, en vain ole saanut järjestettyä sille aikaa. Täytyy siis ehkä pistää tämä asia järjestymään. 

Tomas on tässä välissä täyttänyt jo 4-vuotta ja aloittanut kerhon, synttärijuhlia toisin ei ole vielä vietetty. Kiia täyttää pian 2 kuukautta. Yöt meillä on kovin katkonaisia, kuitenkin tietty rytmi on jo saatu arkeen. Itsellä verenpaineet huitelee todella korkealla ja varailinkin labraan ajan(itselleni ja Tomakselle), mutta se meni vasta pitkälle ensi kuulle. Normaalisti liian matalat verenpaineet ja nyt aivan liian korkeat. Ääripäästä toiseen mentiin heti synnytyksen jälkeen ja siitä johtuen jatkuva huimaaminen, huonovointisuus ja päänsärky ovat vähän ikäviä kavereita.


Muuten meillä meneekin ihan kivasti. 
Tomas on reipas, rakastava isoveli joka osaa ja haluaa auttaa vauvan hoidossa. Nyt kuitenkin on alettu vähän uppiniskaiseksi kun ei se aika riitäkkään samalla tavalla tai huomiota ei saakkaan heti. 

Kiia taas on oikea kiljuva hymytyttö ja tietää kyllä jo nyt miten saa haluamansa. Kovat menohalut olisi jo ja masuvaivaa ikävästi.

Noh myt alkoikin kuulumaan vaativaa ähinää, joten tulen taas paremmalla ajalla kirjoittelemaan kuulumisiamme :)


torstai 11. elokuuta 2016

Ristiäiset

Huh, vihdoin on pieni hetki rauhallista ja itsekkään en ole silmät ristissä, joten nyt juttua ristiäisistä. Ristiäisiä vietettiin Sunnuntaina 7.8 vanhempieni luona. Ja päätin sitten edellisenä äivänä, että olisipa kiva pitää kastetilaisuus ulkona. Tietystihhän sääennuste lupasi ukkosta ja jänskättiin miten käy.



Kastetilaisuus pidettiin kuin pidettiinkin vahempieni takapihalla. Tunnelma oli ihanan rento ja paikalla pieni määrä porukkaa. Kummeiksi valikoitui valiojokko elämässä varmasti pysyviä ihmisiä.
Pappi oli todella mukava ja toimitus mentiin lyhyen kaavan mukaan. Ja vaikka sääennuste lupasi ukkosta 80% mahdollisuudella, aurinko paistoi koko juhlien ajan, Tomas ja oma kummipoikamme saivat temmeltää pitkin pihaa myös toimituksen aikana.
Nuoremmasta siskostani tuli sylikummi ja Tomas kuivasi kastamisen jälkeen pikkusiskonsa pään. Lippistähän Tomas ei suostunut ottamaan pois kuvien ajaksi, sillä spiderman on super kova juttu ja valokuvat on tyhmiä!


Kastamisen jälkeen otettiin valokuvia ja siirryttiin kahvittelemaan. Kakkua, voileipäkakkua, keksejä, mokkapaloja, riisipiirakoita ja munavoita, kahvia, teetä ja mehua. Yksinkertaiset ja ilmeisesti maistuvat tarjoilut oli. Äitini ja mummuni ylläripylläri auttoivat hurjasti kaikessa joten mulle ei jäänyt paljoakaan hommaa järkkäilyjen suhteen.Kiitos siis heille.
Kaikki hyvin, juhlat olivat onnistuneet ja viihtyisät.


7.8.2016 Tyttäremme sai nimekseen Kiia Aada Emilia.


sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Synnytys

Pohdin aina itsekseni, että Tomas on syntynyt kauniina elokuisena iltana, joten seuraava lapsemme varmasti syntyy jos ei ihan, niin ainakin melkein päinvastaisena aikana.
Prinsessa Patongin synnytys lähti käyntiin synkkänä, sateisen koleana yönä ja hän syntyi sateisena jatkuneeseen päivään raskausviikkojen ollessa 41+1. 

8.7.2016 klo 12.46, hänet tapasimme viimein ensimmäistä kertaa, oman pienen prinsessamme. Neljä ponnistusta, neljä tikkiä, muutamat onnenkyyneleet ja lukematon määrä ihmettelyä ja rakkautta.
Prinsessa Patonki painoi syntyessään reilut neljä kiloa ja pituuttakin löytyi 53,5cm. Ei siis ihmekkään että koin vauvan olevan vatsassa iso ja korkealla.

Palataan  nyt kuitenkin vielä aikaan ennen synnytystä
Kävimme porukalla lenkillä ja mustikassa vesisateessa, teimme ruokaa, söimme, leikimme, katselimme elokuvaa, pakkailin Tomaksen tavaroita valmiiksi mummilaan. Tuolloin oli torstai 7.7. ja Tomasta tultaisiin perjantaina iltapäivällä/alku illasta hakemaan mummilaan.

Tuli ilta, leikittiin Tomaksen kanssa kylvyssä, luettiin kirjoja, pesin pyykkiä ja laitoin Tomaksen nukkumaan. Miehen kanssa taas valvoimme illalla pidempään katsoen elokuvaa. Taisi kello lähennellä puoli yhtä ennen kuin pääsimme sänkyyn saakka. Samaan aikaan Tomas kipitti omasta huoneestaan patjalle huoneemme lattialle ja itse nukahdin hetkeksi. 
Koira alkoi uneksimaan sängyn alla. Tomas puhui unissaan. Mies pyörii ja hyörii, koira uneksii taas. Nousin itse vessaan ja huomasin perinteiset supistukset, niistä oli jo tullut tapa. Aina kun lähdin vessaan alkoi supistaa, joten puhisten käppäilin vessaan ja ajattelin että ei tässä mitään. 

Tällä kertaa vessareissun jälkeen alkoivatkin säännölliset supistukset, klo 2.34 jumalattoman kipeät säännölliset supistukset. Heti alusta saakka supistuksia tuli 2-8min välein kestäen 60-120 sekunttia.
Kärvistelin aikani, otin panadolia, kävin suihkussa, haukoin henkeäni minkä kerkesin yrittäen kuitenkin samalla muistaa tasata hengitystä etten alkaisi oksentamaan. Tässä välissä laitoin myös viestin äidilleni, että hän saattaa joutua lähtemään jo aamulla meille. Harmi sinänsä, hänellä oli aamuksi varattuna kampaaja aika. 

Kaksi tuntia kestin. Soitin äidille, että nyt olisi hyvä aika lähteä ajamaan meille. Supisti 3 minuutin välein säännöllisesti ja niin kovaa etten ole muistanut minkään sattuneen ikinä niin paljon. 
Klo 6.20 Mies lähtee hakemaan autoa ovien eteen, Tomas nukkuu, mä keskityn vain selviämään.
Klo 6.30 Mies tulee äitini kanssa sisälle. Haukoin henkeäni sohvaan nojaten ja jalat pettää alta kivusta. Puen päälle, supistaa, kävelen vessan ovelle, supistaa, käyn pissalla, supistaa. Lähdetään autolle, ovella supistaa, autossa supistaa. Jatkuvasti supisti erittäin kipeästi.
Taukoja ei enää juurikaan ole supistuksissa, ollaan sairaalassa 6.40 ja tuo kymmenen minuuttia siitä kun äitini tuli meille, siihen kun oltiin sairaalassa oli yhdet elämäni pisimmistä minuuteista.

Menin suoraan käyrille päästyämme sairaalaan, kätilö katsoi käyrät ja alakerran tilateen, jonka jälkeen ehdotti kivunlievitystä ja siirryimme saliin. Salissa kätilö pisti kankkuun jonkun kipupiikin. Ei apua. En halnnut pyytää epiduraalia ja ajattelin että tuon piikin vaikutusaika on vaan pidempi joten jäin kärvistelemään ja odottamaan lääkkeen vaikutusta.


Se kipu joka tämän jälkeen iski, sitä mä en toivo ikinä kenellekkään. Oltiin miehenkanssa kahdestaan salissa, mutta mulla on tässä välissä ollut muistissa musta aukko. Mä olen ollut sellaisessa tilassa etten ole tajunnut juuri mitään mitä ympärillä tapahtuu, mä olen vaan keskittynyt siihen että selviän, Kolme tuntia mä olin haukkonut henkeäni, kironnut ja ollut ihan tavoittamattomissa. Välillä kuitenkin olin pyytänyt miestä antamaan juotavaa. Viimeinen niitti oli kuitenkin se, kun kävin vessassa taas, ensinnäkään en ollut meinannut pysyä tolpillani, sitten en meinannut päästä vessasta enää pois, soitin kelloa ja uusi kätilö tuli paikalle ja näytti säikähtäneelle. Hän pahoitteli ettei tullut aiemmin. Ja eihän se nyt hänen vikansa ollut, minä itse en ymmärtänyt soittaa kelloa aiemmin.


Hän tarkisti paikat, ehdotti epiduraalia ja tilasi sen, samalla kun muistutti minua tasaamaan hengitystä. Tällä kertaa epiduraali tultiin laittamaan hyin nopeasti ja sen laitto myös onnistui nopeasti, se myös tehosi nopeasti. Minua ja oloani kuunneltiin. Epiduraalin laiton jälkeen supistukset vähenivät ja en tuntenut mitään, lepäsin vain. Se tunne kun ei tuntenut enää kipua oli mahtava. Tunsin painetta supistaessa, mutta en kipua, joten pystyin rentoutumaan. 

Jossain vaiheessa vauvan käyrä alkoi näyttämään huonolle ja paikalle tulikin useampi lääkäri ja kätilö. Vauvalta otettiin päästä verikoe, josta selvisi kaiken olevan kunnossa. 


Sain loppuannoksen puudutetta samalla ja sovittiin kätilön kanssa, että 30min kuluttua noustaan ylös. Odotin vain sen koko puolituntia että milloin saan nousta. Lopulta kun pääsin nousemaan viimein ylös en enää voinutkaan seisoa, vaan tuli hirveä ponnistamisen tarve, en meinannut päästä enää sänkyyn takaisin kun vauva oli jo tulossa niin alhaalla että pää näkyi jo. Tässä vaiheessa mies soitti paikalle toisen kätilön ja neljä ponnistusta myöhemmin  tyttäremme oli jo ulkona.

Mä olen uskomattoman kiitollinen tälle kätilölle joka hoiti meitä. Hän sai minut rauhoittumaan ja uskomaan itseeni.Luottamaan häneen. Toivon jokaiselle synnyttäjälle hänen kaltaistaan kätilöä. Hänestä huokui varmuus, hän osasi hommansa.  Sain viimeisestä synnytyksestäni alun järkyttävien kipujen jälkeen mahtavan kokemuksen.

Vaikka kipu on ensimmäisenä mielessä synnytystä muistellessa, kuului siihen paljon muutakin, näiden kirjoitettujen rivienkin välissä tapahtui niin paljon kaikkea että sitä on mahdoton kirjoittaa.